Kesällä on hyvä pitää lomaa. Töistä ja pinttyneistä tottumuksista. Entä jos kokeilisit vaikkapa netitöntä neliviikkoista? Voisi olla elämys se.
Tämä blogi jää kesälomalle nyt. Palaan virtuaalitodellisuuteen sitten loppukesästä taas. Lämmintä kesää!
Monen kielteisen asenteen takana on pelko. Pelkäävä kokee toiset uhkana. Pelkäävä ei luota tulevaisuuteen. Pelkäävä vakuuttelee itselleen, että on itse oikeassa ja muut väärässä. Pelkäävä kerää rahaa ja tavaraa turvakseen. Pelkäävä on tyly eikä uskalla asettua toisen ihmisen asemaan.
Pelko asuu syvällä. Kokemukset toisista ihmistä, elämän kolhut, Suomen historia, oman heikkouden näkeminen, yleinen piittaamattomuus; kaikki ne ruokkivat pelkoa. Pelossa sielu näivettyy. Ihminen käpertyy itseensä, yrittää haalia itselleen onnea, mutta menettää sen.
Pelon vastakohta on mielenrauha. Sitä ihminen etsii, vaikkei osaisikaan nimetä sitä. Ihminen kaipaa jotain, joka ottaisi pelon pois, toisi vapauden ja levon. Se jokin antaisi kyvyn nähdä ympärillä oleva kauneus ja ilo suurempina kuin rumuus ja suru.
Mielenrauhan löytäminen vaatii vaivannäköä. Meidän kulttuurimme ei ohjaa sitä kohti, koska meillä keskitytään rahaan ja menestykseen. Liike mielenrauhaa kohti on liikettä vastavirtaan. Ironista on, että rahaa ja menestystä markkinoidaan onnen tuojina, vaikka niihin keskittyminen lisää pelkoa.
Mielenrauhaa kohti voisi ottaa tämänpäiväisen askeleen vaikkapa mietiskelemällä lausetta Täydellinen rakkaus karkottaa pelon.
Teetkö liikaa töitä? Yritätkö ostaa mielenrauhaa esittämällä kiireistä ja tärkeää? Onko mottosi Vauhdilla hautaan? Koska aiot tehdä sitä, mikä olisi mielestäsi olennaisempaa? Koska alat elää?
Eläminen ei ole sitä että juoksee. Eikä sitä, että makaa. Vaan sitä, että tekee sopivasti molempia. Ryntää välillä niin, että hiki tulee, ja sitten pysähtyy. Oleilee, tuijottelee, miettii, on miettimättä. Kuuntelee maailman rauhallista sykettä, joka ei olekaan moottoritien eikä työpaikan kahvihuoneen ääni, vaan paljon paljon hitaampi ja hiljaisempi.
Muutama vuosi sitten ei tiedetty tekniikasta mitään, vaan käveltiin. Joskus juostiin, ja sitten taas pysähdyttiin. Siinä ajassa meidän sielumme vielä ovat. Ne eivät koneistu eivätkä digitalisoidu. Niissä palaa pärevalot ja kynttilät vielä satoja vuosia.
Meitä opettaa oman hengityksen rytmi. Sisään, ulos, sisään, ulos. Hitaasti, äänettömästi, tasaisesti, lähes loputtomasti toistaen. Sitä seuratessa aistit herkistyvät ennalleen. Ihminen alkaa kuulla ja nähdä. Ne taidot ovat unohtuneet, kun sielu on turtunut liiasta menosta. Pitemmän päälle sielu kestää vain kävelyvauhdin.
Jokainen kiireen ja elektroniikan ehdoilla vietetty päivä on hukkaan heitetty. Palanen pois sielun syvyydestä. Ennen kuolemaa pitäisi ehtiä elää. Ehkäpä tänään?
Kesken työpäivän suljen huoneen oven, otan kengät pois jalasta, venyttelen vähän ja sytytän kynttilän. Istun hiljaa, rentoudun. Annan huolien ja kiireiden valua ulos. Hengitän. Olen.
Tunnen, että saan olla mikä olen. En pelkää tätä päivää, en huomista. Jostain virtaa ympärilleni rauhaa. Turvallisuutta. Sisällenikin.
Jumalan kohtaa tavallisesti tavallisuuden keskellä.
