Ylen uutisen mukaan opetushallitus pyrkii löytämään Suomen päiväkodeista ja kouluista lahjakkaat lapset. Heille voisi sitten tarjota lisäopetusta ja kiinnittää heitä yritysverkostoihin.
Päiväkodissa sitten jo kuullaan, että Liisa on lahjakkuus ja Matti ei. Liisaa yhteiskunta alkaa hiostaa koviin suorituksiin jo pikkuisena, ja Matin unohtaminen alkaa myös samantien. Lopulta Liisa palaa loppuun ja Matti syrjäytyy.
Vuosia sitten Suomesta yritettiin rakentaa paikkaa, jossa kaikilla suomalaisilla olisi hyvä elää. Nykyään panostetaan tietoiseen eriarvoistamiseen kilpailukyvyn nimissä. Koskahan on kilpailtu tarpeeksi? Milloin suomalaiset voivat tarpeeksi huonosti?
Ihmiset eivät ole horsmia. Niistä ei kasva itsestään hyviä ihmisiä, vaan niitä pitää kasvattaa. Yksi lapsen perusoikeuksista on oikeus hyvään kasvatukseen.
Kasvatuksessa lapselle välitetään sitä perintöä, joka on kantanut vanhempien ja edellisten sukupolvien elämää. Sitä hioutunutta hyvää, mikä on vuosisatojen saatossa kypsynyt. Lapselle ei sanota, että en piittaa sinusta, etsi itse oma hyväsi, tee valintasi umpimähkään tai rakenna sen varaan, mitä kauppiaat kulloinkin myyvät. Se olisi julmaa, epäinhimillistä.
Kasvatuksessa lapselle opetetaan kieli ja kulttuuri, uskonto ja moraali. Ne opitaan pikku hiljaa kodin puheista, toiminnasta, tavoista ja perinteistä. Jos perheessä hävetään jotakin niistä, jää lapsi hyvästä paitsi. Samoin, jos perheessä kieroutetaan jokin niistä, tai jos kasvatusvastuu yritetään sysätä muualle.
Suurin piirtein terveen kasvatuksen saanut ihminen ei sitten isompana olekaan eksyksissä oleva valintamyymäläasiakas, vaan juurensa tunteva osa jäseniään arvostavaa yhteisöä.
Ennen oli arvokasta olla vanhus. Oli elämänkokemusta, tietoa ja perinnettä. Nyt ei saa myöntää olevansa vanha, koska on noloa, että aika kuluu. Ennen kuva vanhuksesta oli viisas, lempeä ja ymmärtäväinen, rauhallinen olija. Nyt se on sairaalassa makaava unohdettu kuolaaja.
Ennen oli arvokasta olla aikuinen. Oli yhteiskunnan rakentamista, yrittämistä ja perinteen välittämistä. Nyt pitää vain yrittää jaksaa juosta palkkansa perässä. Juoda ja juosta. Aikuisella oli ennen annettavaa ja opetettavaa lapsille. Nykyään aikuinen ei älyä, kun maailma on markkinoitu ja myyty nuorille muuttuneena.
Ennen oli arvokasta olla lapsi. Oli tilaa, puhtautta ja opittavaa. Nyt pitää muuttua nopeasti kuluttavaksi pikkuaikuiseksi. Räpeltää kännykkää ja haluta kuuluisuudeksi ulkomaille. Silloin sai olla pieni ja kesken. Nykyään pitää heti onnistua, tehdä tulosta ja oksentaa torille.
Muistatko sen ajan? Et, koska emme olleet silloin syntyneetkään.
Kristinusko toimii elämää rakentavana perustana ja voimavarana, kun sitä käytetään oikein. Nautitaan sopivina annoksina osana monipuolista elämää. Koetaan koko elämän kirjo iloineen ja suruineen, kokemuksineen ja toiveineen, ja siinä usko mukana turvallisuutta tuovana säikeenä. Yliannostusta tulee välttää.
Erityisen tärkeää sopivan annostelun noudattaminen on lasten kanssa. Usko Jumalaan kaiken luojana ja ylläpitäjänä, rukouksia kuulevana ja huolta pitävänä tuo turvallisuutta lapsen maailmaan. Elämän kaoottisuus ja sattumanvaraisuus ilman turvallisen uskonnon tukea voi olla liian hämmentävää. Kristinuskon kertomukset voivat auttaa saamaan palasia paikoilleen ja tuoda hallittavuuden tuntua elämään.
Liian suuri uskontoannos sen sijaan tukahduttaa kyvyn elää arkielämää. Uteliaisuus, tunteet ja orastava monipuolisuus hautautuvat uskontovyöryn alle. Turvallisen lapsen maailman sijaan lapsi joutuu kahlaamaan läpi aikuisten virtuaalimaailmaa, jossa pelottavaksi koettu elämän monimuotoisuus on korvattu uskontouskottelulla.
Aikuisuutta on helpompi elää, jos on saanut kasvaa lapsuutensa turvallisessa ja selkeässä, iän myötä avartuvassa maailmassa. Pienten ympyröiden ja tarinoiden keskeltä on saanut omassa tahdissaan vähitellen avartua ihmettelemään yhä monimutkaistuvaa elämää. Lapsena koettu kristinuskon turvallisuus jää turvalliseksi pohjavireeksi elämän kudokseen, ja siihen voi palata tiukan paikan tullen.
Uskontoon liian suurella paineella heitetty sen sijaan joutuu aikuisena käyttämään paljon energiaa selvittääkseen, mikä häneen kaadetussa uskonnollisuudessa on elämää rakentavaa ja mikä hajottavaa. Elämän alleen peittänyt yliuskonnollisuus ei rakentanut turvallista pohjaa, vaan polaarisen maailman, jossa ulkopuoliset pelot ja sisäpuoliset säännöt hallitsevat. Sen saa aikanaan selvitettyä, mutta aikaa ja vaivaa kuluu turkasen paljon.