Elämän hallinnan näkökulmasta olisi houkuttelevaa väittää oman suunnitelmallisuuden osuutta suuremmaksi kuin se onkaan. Moniin pieniin asioihin voin vaikuttaa paljonkin, ja lyhyen tähtäimen suunnitelmia voin luoda ja toteuttaa mielin määrin, mutta tärkeissä valinnoissa ja pitkällä tähtäimellä oman harkinnan tuloksellisuuden osuus vähenee ja sattumanvaraisuus kasvaa.

Sattumaksi nimetyssä sektorissa tuntuu olevan mukana siitäkin, että elämä kuljettaa johonkin suuntaan. Kirkon perinteessä sitä on kutsuttu Jumalan johdatukseksi; joku taas puhuu yleisemmin elämän tarkoituksellisesta muotoutumisesta. Monessa elämäntilanteessa syntyy vahva kokemus siitä, että elämäni ei pohjimmiltaan olekaan oman suunnitelmallisuuteni varassa. Minua kannatellaan.

Kuvittele koko kaupungin ihmisiä, heidän muodostamaansa joukkoa. Jokainen heistä on omanlaisensa. Arvokas ja kaunis, niin kuin sinäkin. Jokaisen kokemus on yhtä voimakas kuin omasi, yhtä tosi. Jokaisen kipu on yhtä viiltävä, jokaisen rakkaus yhtä sammumaton.

Katso ympärillesi ja ihmettele.

Rippikoulussa kohtaavat mielenkiintoisella tavalla monenlaiset intressit. Kirkko haluaa siirtää perinnettään uudelle sukupolvelle. Rippikoululaisista osa haluaa kokea sen minkä muutkin, osa kaipaa itsenäistymiseen liittyvää leirikokemusta, osaa motivoivat rippilahjat tai perheen suostuttelu, osaa mahdollisuus hauskanpitoon, ja osaa jopa elämänkatsomuksellinen pohdinta. Rippikoulunohjaajat puolestaan haluavat välittää nuorille jotain, mikä auttaisi heitä elämässä eteenpäin ja tukisi heidän kasvuaan: hyvää elämäntapaa, pohdintataitoa, toisten huomioon ottamista, itsearvostusta, Jumalan tuntemista.

Rippikoulussa sitten nämä osin ristikkäiset intressit punotaan yhteen. Opetellaan elämään sovussa paitsi erilaisten ihmisten myös erilaisten motivaatioiden kanssa. Melkein kaikki tavoitteet ja mahdolliset keinot niiden saavuttamiseen ovat melko helposti muotoiltavissa, joten niistä voi sujuvasti keskustella. Paitsi yksi: Jumalan tunteminen. Sitä voi koittaa lähestyä hyvän elämäntavan tai kirkollisen perinteen tai hiljentymisen harjoittelemisen kautta, mutta se on jotain sellaista, joka ei tyhjene mihinkään niistä tai edes niiden summaan. Se on itse koettava.

Tuota kokemusta ei voi tuottaa, eikä siihen motivoitumista voi kenellekään antaa. Jokaisen oma juttu on löytää se itse. Jos rippikoulussa heräisi aavistus siitä, niin se olisi jo paljon.

Toisaalta ihmisellä on hieno kyky mielikuvituksen käyttöön ja unelmointiin. Siinä tuodaan olemassaolevaksi jotain sellaista, jota ei vielä ole ollut. Taiteessa lienee kyse pitkälti siitä. Parhaimmillaan unelmointi on hyvien toiveiden ja myönteisen sielunmaiseman läsnäoloa tässä päivässä. Sopiva annos unelmointia virkistää kummasti.

Keskittyneessä nykyhetkessä läsnäolossa irrottaudutaan menneisyydestä ja tulevaisuudesta, rajauksista ja arvostelmista. Vapautuneessa unelmoinnissa tehdään jotain samankaltaista. Sitten palataan arkipäivän elämisen tapaan hieman muuttuneena. Ja vähitellen se elämisen tapakin muuttuu.

Klassisen etiikan mukaan onnellisuus rakentuu hyvästä elämästä. Hyvä elämä on taitolaji, joka opitaan harjoittelemalla. Hyödyllistä on pohtia vaikkapa neljää perushyvettä:

• Viisaus (Prudentia): järjen käyttö toiminnan ja ajattelun ohjaajana, oikean toiminnan ymmärtäminen käsillä olevassa tilanteessa
• Oikeamielisyys (Iustitia): tasapainon löytäminen omien ja toisten tarpeiden ja oikeuksien välillä
• Kohtuullisuus (Temperantia): itsehillintä, kyky hallita omaa toimintaa, ajatuksia ja tunteita
• Rohkeus (Fortitudo): mielenlujuus, kyky sietää pelkoa, epävarmuutta ja ärsytystä