Kolme askelta eteen - oppilaitospappien blogi
parikalaa.net > blogi > tuoreimmat

"Älä itke."

Johanna maanantai 12/9 2016

Saarna 11.9.2016, Taulumäen kirkko

Siellä missä on elämää, siellä on aina paikalla myös kuolema. Kun pieni lapsi syntyy, syntyy maailmaan uutta elämää. Samalla hetkellä kun uusi elämä syntyy, syntyy kuitenkin myös kuolema. Sillä siellä, missä on elämää, on aina myös kuoleman mahdollisuus. Kuolema ja elämä kietoutuvat salaperäisellä tavalla toisiinsa antaen toinen toisilleen sävyjä ja merkityksiä.

Kuoleman kohtaaminen on yksi ihmiselämän isoimpia kriisejä. Ei pelkästään sen takia, että läheisen ihmisen kuolemassa joudumme luopumaan meille rakkaasta ihmisestä, vaan myös sen takia, että samalla joudumme vastakkain oman rajallisuutemme kanssa.  Tulemme entistä tietoisemmiksi siitä, että myös minä itse kuolen.

Oman kuoleman hyväksyminen saattaa olla monelle meistä kipeä ja vaikea asia. Oman kuoleman lisäksi erityisen vaikeaa kuoleman kohtaaminen on myös silloin, kun on kyseessä oma lapsi tai nuori. Minun elämäni yksi suurimmistä peloista on se, että oma lapseni kuolisi. Tässä muutama katkelma niiden ihmisten elämästä, joille tämä pelko on käynyt toteen. Katkelmat on koottu eri kirjallisista lähteistä, joihin vanhempia on haastateltu.

”Nyt olen totaalisessa umpikujassa, keskellä sumua, keskellä painajaista, keskellä äidin pahinta painajaista. Oma lapseni on kuollut. Ei tämä voi olla tottakaan. Tämä ei ole totta. Tämä on teho-osastoelokuva, jota meidät on heitetty näyttelemään. Tämä on painajaisunta, josta varmasti herään.”

”Ensin saimme Einon. Sitten tuli aivoverenvuoto Jumalalta ja sen jälkeen rukoilimme parantumista Jumalalta. Lopuksi pyysimme kärsimykset lopettavaa kuolemaa samalta tyypiltä. Helvetin armon jakaja, miksi tämä kaikki?”

”Kävin tunnistamassa poikani ruumiin, ensin yksin, ja sitten vaimoni kanssa. Meille annettiin sairaalassa oma huone. Se oli hyvä, sillä en kestänyt nähdä muita ihmisiä. Kesä meni joten kuten, täydessä sumussa. Olin niin ahdistunut, etten pystynyt käymään kaupassa enkä lukemaan päivän lehtiä. Kaikki mikä oli ennen tuottanut iloa ja tyydytystä, pyyhkiytyi pois. Millään ei ollut mitään merkitystä.”

 

Nainin kaupungin portilla me kohtaamme naisen, jolle pelosta on tullut totta. Häneltä on kuollut lapsi, ainokainen. Nainen elää elämässä hetkeä, jossa epätoivo ja epäusko, viha, tuska, syyllisyys, pelko ja ahdistus ovat läsnä. Hänen maailmaltaan on kadonnut merkitys.

Nainen on kokenut menetystä aikaisemminkin. Hänen miehensä on myös kuollut. Hän on leski. Nyt myös hänen ainut poikansa on kuollut. Hän on menettänyt perheensä, rakkaimpansa, mutta myös tulevaisuuden turvan. Hänelle ei ole ketään pitämässä itsestään huolta ja turvaamassa hänen vanhuuttaan sen ajan yhteiskunnassa. Hän tuskin kuulee tai näkee ympärilleen. Hän on yksin, yksin keskellä kuoleman kulkuetta, jossa viedään hänen poikaansa.

Tuohon musertuneeseen maailmaan, keskelle painajaista astuu sisään kuitenkin joku, joka sanoo: ”älä itke.” Voiko tuon rohkeammin surevalle äidille sanoa, kuin ”Älä itke”. Itse käyn omassa työssäni oppilaitoksissa pitämässä luentoja sairaanhoitaja- ja lähihoitajaopiskelijoille kuoleman kohtaamisesta ja yhdessä paljon pohdimme sitä, mitä surevalle omaiselle kuuluisi tai pitäisi sanoa. Monen on vaikea kohdata läheisensä menettänyttä ihmistä, sillä lohdun sanoja ei tunnu olevan. ”Osanottoni” on hyvä suomalainen sana tällaisissa tilanteissa, mutta sen rinnalle usein tarvitaan myös hiljaista yhdessäolo, sanattoman surun ja taakan jakamista, toisinaan myös yhdessä itkemistä. Siksi sanat, ”Älä itke.” tuntuvat jopa vähän julmilta tässä tilanteessa. Aivan kun ei olisi mitään syytä itkeä, mitään syytä surra, mitään syytä tuskaan oman lapsen ruumissaatossa. Ja silti miehen ääni sanoo: ”Älä itke.”

Samaan aikaan, kun kaupungin porteista on tullut ulos kuolemankulkue, mukanaan osaaottavia kaupunginasukkaita, itkijänaisia, paareilla kuljettava ruumis kantajineen ja sureva leskiäiti, lähestyy toisesta suunnasta tuleva hyvin erilainen kulkue kaupunkia. Tässä kulkueessa on Jeesus opetuslapsineen ja suuri joukko Jeesusta seuraavia ihmisiä. Kulkueen tunnelma on iloinen, odottava ehkä jännittynytkin. Mukana on ihmisiä, jotka ovat nähneet Jeesuksen parantavan sairaita, tekevän ihmeitä, opettavan Jumalan valtakunnasta, kuin tietäisi mistä puhuisi? Kuka on tämä mies?

Kun nuo kaksi kulkuetta kohtaavat toisensa Nainin kaupungin portin edessä, kietoutuu elämä ja kuolema jälleen salaperäisesti toisiinsa, mutta uudella tavalla. Kuoleman kulkue onkin kohdannut elämän kulkueen. Kuoleman keskelle on tullut elämä. Jeesus sanoo surevalle leskiäidille ”Älä itke.”, koska todellakaan mitään syytä itkulle ei ole. Jeesus ei tukahduta äidin kyyneliä tai kiellä häntä suremasta. Hän sanoo: ”Älä itke”, sillä hänen käsissään on itkumme ja ilomme. Hän kulkee surevan rinnalla. Hän saapuu itkevän luokse. Hän on läsnä siellä, missä ihminen kärsii epätoivosta, epäuskosta, vihasta, tuskasta, syyllisyydestä, peloista tai ahdistuksesta. Jeesus sanoo: ”Älä itke!” sillä hän lohduttaa. Hän voi muuttaa elämän suunnan. Hän sanoo paareilla makaavalle ruumiille: ”Nuorukainen minä sanon sinulle: Nouse!” Ja Nuorukainen nousee ja alkaa puhua. Äiti on saanut poikansa takaisin. Itkulle ei ole syytä, tuskalle ei ole tarvetta, suru on pyyhitty pois. Kuoleman keskelle on tullut elämä.

Myös tänään Jeesus tulee sinun luoksesi, joka olet epätoivoinen ja vihainen, joka kärsit syyllisyydestä, pelosta tai ahdistuksesta, joka olet väsynyt ja murheellinen, joka koet epäuskoa tai masennusta. Hän sanoo sinulle: ”Älä itke.” Hän lohduttaa. Hänen käsissään on ilomme ja surumme. Hän voi muuttaa elämän suunnan. Jumala on tullut kansansa avuksi.

Opiskelu, työ, arki ja Pokémon Go!

Johanna keskiviikko 31/8 2016

Missä mun reppu on? Onko kukaan nähnyt mun nokkahuilua ja musiikinvihkoa? Onko Pikachu päiväkotirepussa ja entäs kuravaatteet? Osaanko mä enää tehdä töitä ja mikä ihme olikaan se mun sähköpostin salasana? Meidän kotona, kuten monen muunkin kotona, arki on taas kerran startannut vauhdikkaasti. Niin isoja kuin pieniäkin on jännittänyt uuden lukuvuoden aloitus, opettajien vaihtuminen, uusiin luokkakavereihin tutustuminen, päiväkodin aloitus, töihin paluu ja niiden Pokèmonien (myös sen tädin vanhan Pikachu pehmoleluversion) löytäminen.

Vaikka arki onkin hektistä, niin kyllä arki sittenkin on aika hieno keksintö. Tutut, turvalliset rutiinit, ystävien näkeminen, työtoverit, oppiminen ja uusien haasteiden kohtaaminen, opiskelupaikan saaminen ja opintojen aloittaminen, uusiin ihmisiin tutustuminen sekä valmis ruoka opiskelija- ja työpaikkaruokaloissa. Itsestäni tuntuu jälleen aika hienolta ja etuoikeutetultakin palata lomien ja opintovapaiden jälkeen töihin sekä arkeen. Nähdään siis taas vastaanotolla, päivystyksissä, hyvinvointiryhmissä, avajaisissa, orientaatioviikolla, esittäytymisissä ja käytävillä. Iloista ja siunattua lukuvuoden alkua jokaiselle. Tehdään tästä yhdessä hyvää arkea meille kaikille! 

 

Pieni tauko

Kimmo tiistai 23/2 2016

Kymmenes vuosi oppilaitospappina Jyväskylän yliopistossa lähti käyntiin. Sen kunniaksi jään vuorotteluvapaalle. Sijaisenani toimii Minna Korhonen.

Tauot ovat hyvää aikaa tarkastella elämää, sen rytmiä ja suuntaa. Liialla touhulla on taipumus peittää alleen olennaisia kysymyksiä. Sivuun astuminen ja pysähtyminen tekee tilaa noille mietteille. Mistä olen tulossa? Missä olen juuri nyt? Mihin olen menossa?

Tauko saa musiikin soimaan. Tyhjä tila saa maalauksen hengittämään. Hiljaisuus selkeyttää mieltä. Sanattomuus on ymmärtämisen alku.

syyskuu 2016
  ma ti ke to pe la su
35       1 2 3 4
36 5 6 7 8 9 10 11
37 12 13 14 15 16 17 18
38 19 20 21 22 23 24 25
39 26 27 28 29 30    
lokakuu 2016
  ma ti ke to pe la su
39           1 2
40 3 4 5 6 7 8 9
41 10 11 12 13 14 15 16
42 17 18 19 20 21 22 23
43 24 25 26 27 28 29 30
44 31            
tänään     aukeama    
 


Kolme askelta eteen - kokemuksia elämästä, etsimisestä ja kristinuskosta | oppilaitospappien blogi
systeeminä Kvakieli Light 1.2 © 2007-2016 K.Nieminen