Nykyään on helppoa löytää aikaa mihin tahansa uuteen harrastukseen. Eikä haittaa, vaikka harrastus olisi vaativa tai työläs. Sillä jo telkkarin ja tietokoneen tuijottamisen puolittamisella käytettävissä oleva vapaa-aika kasvaa huimasti. Ja muutakin: kyky nähdä elämässä syvemmälle voi alkaa kehittyä.
Kuvitellaanpa, että eläisimme maailmassa, jossa saippuakuplien puhalteluun syventymällä löytäisi yhteyden Jumalaan ja tasapainon elämäänsä.
Tuossa maailmassa Jeesus olisi pari tuhatta vuotta sitten puhallellut paljon saippuakuplia, ja ihmiset olisivat hänen kanssaan puhallellessaan tunteneet ennen kokematonta Jumalan läsnäoloa ja elämän syvyyteen sukeltamista. Pian Jeesuksen kuoleman jälkeen olisi tuota kokemusta kuvattu kertomalla, että Jeesuksen kuplat olivat monivärisiä ja valtavan suuria. Vielä myöhemmin ne olisi mainittu puhkeamattomiksi.
Seurakunnan järjestäytyessä hierarkkiseksi instituutioksi olisi syntynyt oppi siitä, että Jeesus teki kuplansa ilman saippuaa ja vettä. Tuo oppi olisi julistettu pyhäksi ja muuttumattomaksi, ja siitä olisi aikojen saatossa kirjoitettu hyllykilometri kirjallisuutta.
Nykyaikana kirkoissa olisi keskiaikaiselle lumppupaperille kultatussilla piirrettyjä kuvia Jeesuksen kuplista. Papit olisivat keksineet monta hyvin vaikeaa tapaa puhaltaa saippuakuplia. Vapaa-ajattelijat pitäisivät saippuakuplia typerinä tai epätodellisina. Ateistit kammoaisivat vaahtokylpyäkin. Uskovaiset kiistelisivät siitä, kenen kuplat ovat oikean muotoisia ja kenen eivät. Ja Buddhan puhaltamissa kuplissa olisi heidän mielestään jotain perustavanlaatuisesti pielessä.
Kirkossa on hyvä käydä jumalanpalveluksessa toisinaan. Sieltä löytää yleensä paljon hämmästeltävää. Esimerkiksi papeilla näyttää poikkeuksetta olevan yllään valkoinen kylpytakin kaltainen mutta korkeakauluksinen pitkä kaapumainen vaatekappale. Ja sillä eniten touhuavalla papilla on valkoisen kaapunsa päällä vielä toinen kaapu, paksumpi ja koristeellisempi.
Missä tahansa muualla tällainen pukeutuminen vaikuttaisi suomalaisessa 2000-luvun kontekstissa kummalliselta, mutta kirkossa se sivuutetaan olankohautuksella. Tämmöistähän täällä on, ajatellaan.
Mutta miksi pappi pukeutuu omituisesti? Papiksi hänet tunnistaisi jo pelkän toimintansa perusteella, ja viimeistään sitten kun hän avaa suunsa. Valkeat kaavut eivät ole olleet käyttövaatetusta moneen sataan vuoteen. Kirkossa ei ole kylmä, joten tuskin pappia palelee. Kaavut eivät näytä helpottavan papin työntekoa, tai lisäävän hänen työturvallisuuttaan. Lisäävätkö kaavut siis yleistä viihtyvyyttä?
Kaavuille on toki löydettävissä ns. teologinen selitys, niin kuin mille tahansa asialle. Sillä tarkoitetaan tavallisesti pitkähköä vaikeaselkoista puhetta, jossa arkielämässä esiintyvä asia kiedotaan kirkollisesta perinteestä ja raamatullisesta kielipelistä valikoituihin toisiinsa kytkettäviin käsitteisiin siten, että alkuperäinen tuttu asia ei ole enää tunnistettavissa. Mutta jos jätämme teologiset komerot avaamatta, ja katselemme kaapuun puettua pappia ihan tavallisin silmin, meille jää muutama mahdollinen selitysmalli. Ehkäpä kaavuilla
Tai sitten kaikkia niistä.
Miksiköhän kirkossa on niin tärkeää korostaa ihmisen pahuutta? Puhutaan ihmisen pohjattomasta syntisyydestä ja siitä, miten kelvoton ihminen on Jumalan edessä. On luotu jopa perisynnin käsite varmistamaan se, että jokainen vauvasta mummoon tuntisi varmasti itsensä huonoksi ihmiseksi.
Silloin, kun kirkossa käynti oli pakollista, ja kirkolla oli vahva ote ihmisten arjesta, tuo pahuuden korostus rakensi ihmisiin vahvan syyllisyyden tunteen. Siihen kirkko tarjosi lääkkeeksi anteeksiantamuksen sanomaa, joka kosketti syntisyyttään potevaa ihmistä.
Nykyisin kirkon syyllistävä ote on höltynyt ja ihmisyyden ongelmien tarkastelutavat muuttuneet. Harvaa painaa ahdistava tunne syntisyydestä. Pikemminkin kyselyä voisi kuvata tasapainon ja tarkoituksen etsimiseksi hajanaisuutta ja minuuden pirstoutuneisuutta tuottavan kulttuurin keskellä.
Tässä tilanteessa syntisyyden korostaminen menee parhaimmillaan ihan ohi ja pahimmillaan satuttaa kipeästi hyvää elämää etsivää ihmistä. Olisiko siis jo aika lopettaa puheet ihmisen pohjimmaisesta pahuudesta, ja alkaa etsiä ihmisen sisältä sitä hyvää, mitä jokaisessa on?
Kun aiemmin jokainen on tuijottanut itseään hokien Minä olen paha, niin nyt voisi nostaa katseen toisen ihmisen silmiin ja sanoa hänelle Sinä olet hyvä.
Yksi kirkon tärkeimmistä tehtävistä on sen opettaminen, miten ihminen voisi oppia tuntemaan Jumalaa. Sen sijaan kirkko näyttää kuitenkin keskittyneen opettamaan 1800-luvun tapakulttuuria, 1600-luvun musiikkia ja keskiaikaista pukeutumista. Näiden lisäksi on toki tarjottu myös liturgista vaikeaselkoisuutta systeemien ystäville, syyllisyydessä rypemistä itsetunto-ongelmaisille, hallintorakenteita byrokraateille ja oikeaoppisuuden rajojen piirtämistä pikkusieluisille.
Hiljaisen rukouksen ja mietiskelyn opettaminen on jäänyt vähemmälle. Niiden opetteleminen on ollut ihmisten omatoimisuuden ja oman oivaltamisen varassa. Jumalan näkeminen toisissa ihmisissä, Jumalan tunteminen elämän pohjavirtana, oman itsekkyyden sivuun laittaminen – kaikki se vaatii säännöllistä harjoittelemista, ihan niin kuin kaikki muutkin taidot elämässä.
Uuden vuoden voisi nimetä Jumalan etsimisen vuodeksi. Jos vaikka yhden telkkarisarjan ja yhden näennäissosiaalisen nettipalstan jättää vuodeksi väliin, niin aikaakin siihen löytyy yllin kyllin.