Kolme askelta eteen

Nykyihmisellä on taipumus säntäillä ja pölöttää. Näyttää siltä, että viime vuosikymmenet ovat lisänneet molempia entisestään. Katsotaanpa niitä vähän tarkemmin:

Säntäillä verbi Kiiruhtaa paikasta toiseen ja takaisin nopeassa tahdissa. Usein aikataulutettua ja tärkeyden tunteella maustettua. Turhaa.

Pölöttää verbi Tuottaa suuri määrä puhetta asiasisällön kustannuksella. Käytetään hiljaisuudenpelon voittamiseen ja tarkoituksettomuuden peittämiseen. Turhaa.

Säntäily ja pölöttäminen eivät ole kuolemansyntejä, vaan sairaudensyntejä. Tuottavat sairautta, vaikeuttavat terveyttä. Tarkkaan ottaen ne ovat oireita kyvyttömyydestä nähdä olennainen elämässä ja toimia sen mukaisesti. Ne siis erottavat meitä Jumalasta.

Ensimmäinen askel kohti terveyttä on sairauden tunnustaminen. Toinen on hidastaminen ja hiljentyminen.

Suomi on kumppanuussuhteessa NATO:on. Siis osallistumme moniin projekteihin, hankimme yhteensopivaa sotilaskalustoa, mutta emme voi vaikuttaa päätöksentekoon emmekä ole koko NATO:n ideana olevien turvatakuiden piirissä.

Viimeaikaiset Georgian tapahtumat ovat pistäneet miettimään. Aina yhtä arvaamaton naapurimaamme kohtelee pientä NATO:on kuulumatonta naapurimaataan kaltoin. Muut valtiot voivottelevat ja antavat lausuntoja. Virallinen Suomi ei näytä uskaltavan edes voivotella.

Paras vaihtoehto olisi ollut liittyä NATO:on silloin kuin Virokin. Toiseksi paras vaihtoehto on liittyä NATO:on tänään, tai jos tänään ei ehdi, niin huomenna. Huonoin vaihtoehto on ruikuttaa ulkopuolella siinä vaiheessa, kun tilanne naapurimaamme länsireunalla on taas kiristynyt, ja NATO:n ovi on sulkeutunut.

Piispa Wille Riekkinen otti tv-uutisissa kantaa Enon uhkana roikkuvia uraanikaivossuunnitelmia vastaan. Hienoa! Kerrankin kirkko esiintyy julkisuudessakin oikealla asialla. Kaivoskaavailuja vastustaa julkisesti monien ei-kirkollisten toimijoiden lisäksi myös Enon seurakunta.

Eri puolilla maailmaa jo toimivien uraanikaivosten antaman näytön perusteella uraanikaivostoiminta on silkkaa ympäristön tuhoamista. Vaikea kuvitella, miten kukaan humanistina, kristittynä tai luonnosta piittaavana itseään pitävä suomalainen voisi kannattaa uraanin louhimista Suomesta.

Ilmastonmuutoksen torjuminen ydinvoimalla on suunnilleen yhtä fiksua kuin lintuinfluenssan torjuminen DDT-ruiskutuksin. Ainoa kestävä tie on energian kulutuksen kasvun pysäyttäminen ja mittava panostus ympäristöä tuhoamattomien energiantuotantomuotojen kehittämiseen.

Valtiovarainministeri Katainen näkisi Ylen uutisen mukaan mielellään vielä kahden uuden ydinvoimalan tuottavan ydinjätettä Suomessa. Siis nykyisten neljän ja jo rakenteilla olevan viidennen lisäksi.

Merkilliseksi on mennyt tämä suomalaisten päättäjien ajattelu. Pitkään pärjättiin neljällä voimalalla, keskusteltiin niiden vaaroista ja mietittiin jopa niille vaihtoehtoja. Sitten valtavan väännön jälkeen ydinvoiman lisärakentamisen kannattajat saivat ajettua viidennen voimalan läpi. Nytkö sitten samalla vauhdilla taas lisää. Ensin kaksi ja sitten kymmenenkö?

Kokoomus haluaisi Suomesta ydinenergian viejän. Se varmasti sopisi muulle Euroopalle hyvin. Vaarallinen energiatuotantomuoto, joka jättää jälkeensä tappavaa jätettä ainakin 4000 sukupolven ajaksi, tänne pohjoisen perukoille, kauas sieltä, missä ihmiset asuvat. Näin Suomi liittyisi hyväksi käytettyjen kehitysmaiden joukkoon.

Energiaomavaraisuus ydinenergialla tarkoittaisi sitä, että voimaloiden pyörittämisen lisäksi Suomen pitäisi kaivaa itse uraaninsa omasta maasta, rikastaa se itse ja vielä osata suunnitella ja rakentaa voimalansa itse. Mitään näistä Suomi ei vielä tee. Alkaako nykyinen hallitus ajaa niitäkin, vai vasta seuraava?

Ruoka on kallistunut vajaat kymmenen prosenttia vuodessa, asunnot vähän enemmän, bensa vielä enemmän. Palkat ovat nousseet alle viisi prosenttia. Suomessa puhutaan nousevasta elintasosta. Kenellähän se nousee? Ilmeisesti joillakuilla niin paljon, että suurella keskiluokalla ei nousua tarvita. Köyhät taas ovat Suomessa köyhtyneet entisestään jo pitkään. Kummallista, että kaikki tämä ei ihmisiä juuri kiinnosta. Äänestävät kuten ennenkin, paitsi vähemmän. Eivät osallistu politiikkaan, eivät osoita mieltään. Slaavilainen melankolia ja vuosisatojen alistus?

Suuri haaste kirkossa on ymmärrettävän kielen puhuminen. Kieli on elävä kokonaisuus, joka on yhtä aikaa kiinni sekä puhunnan perinteessä että jatkuvassa muutoksessa. Kirkko ei ohjaa kielen muutosta, vaan vaikuttaa siihen vain omalta pieneltä osaltaan. Siksi jatkuvasti joudumme pohtimaan sitä, miten puhua kirkon kestävästä vanhasta sanomasta ymmärrettävästi nyt.

Esimerkiksi vihkitoimituksessa mukana olevalta vaaditaan aikamoista tulkintataitoa huomata, että ‘Taivaallinen Isä, rakkaudessasi olet asettanut avioliiton ja kutsunut puolisot elämään sanasi mukaan’ puhuukin samasta asiasta kuin ‘Tahdon oikeesti olla sinun … olla kanssasi oikeesti onnellinen, sua oikeesti rakastaa‘. Siis aidosta sitoutumisesta ja puolison kestävästä kunnioittamisesta.

Kirkollisen fraasiperinteen purkaminen helpottaa ymmärtämistä. Se, että yritetään sanoa asia tavallisella kielellä. Kannattaa koittaa vaikka kertoa evankeliumin sanomaa ilman yhtään pelkästään uskonnon piirissä käytettävää sanaa. Heti siitä aukeaa jotain uutta.

Sitä samaa etsittiin esimerkiksi Vox Elevaton festivaalin feministiteologisessa messussa teemalla Näe Jumala toisin Konneveden kirkossa heinäkuussa.

Ihmisten yleisen terveydentilan heiketessä kännykänräpeltäminen yleistyy jatkuvasti. Kun tulee tauko työstä, toiminnasta tai keskustelusta, tai ajatus muuten katkeaa, kännykänräpeltäjä ottaa taskusta kännykkänsä ja alkaa räpeltää sitä. Onko tullut puheluita, viestejä, ovatko vanhat videot tallella ja onko eilinen taustakuva vieläkin kiva. Entä voisiko jollekulle soittaa ja kysyä, miksi eräs toinen on soittanut, kun hän itse ei vastaa heti puhelimeen. Ja mitä pälinää netin puolelle on tullut vartin aikana, jolloin on ollut yhteys poikki.

Kännykänräpeltäminen ei varsinaisesti ole sairaus, vaan oire. Ihminen, joka ei osaa enää pysähtyä, olla hiljaa ja rauhoittua, tarvitsee jatkuvaa räpeltämistä. Kännykänräpeltäjän varsinainen ongelma on sielun rikkonaisuus. Tekniikan avulla voi koittaa olla mukana kaikessa yhtä aikaa, ja siten peittää sen, että ei osaa olla rauhassa missään. Räpeltäjä tuntee koko ajan olevansta väärässä paikassa ja väärien ihmisten kanssa, seurasta ja sijainnista riippumatta.

Kännykänräpeltäjä on yleensä nuori tai nuori aikuinen, tai aikuinen, joskus jopa lapsi. Eläkeikäisiä räpeltäjiä näkee harvemmin. Ehkä heidän sielunsa on parantunut elämänkokemuksen myötä.

Ensimmäinen askel kännykänräpeltäjän paranemiselle on sairauden tunnustaminen. Oireiden lievitys ja rajoitus yhdessä elämän tarkoituksen etsinnän kanssa on pitkä ja raskas tie, mutta ainoa mahdollinen. Onneksi toivoa on.

Isoja hautausmaita on Jyväskylässä kaksi. Seppälänkankaan hautausmaa on Seppälässä, ja Seppälän hautausmaa on Seppälänkankaalla. Pitkän Seppäläntien varrella molemmat. Toinen hautausmaa on maaseurakunnan ja toinen kaupunkiseurakunnan, mutta molemmat ovat kaupungin puolella. Myös Seppälän hautausmaata nimitetään yleisesti Seppälänkankaaksi, mutta hautapaikkaa sopiessa pitää tietää oikea nimi. Muuten tulee haudatuksi väärään paikkaan, tai ainakin saattoväki eksyy. Välimatkaa kappelista kappeliin on pari kilometriä.

Vuodenvaihteessa kunnat ja seurakunnat yhdistyvät, mutta hautausmaiden ja kaupunginosien nimet säilyvät. Eksymiseen taipuvaisen kuolevaisen ainut toivo on, että Jyväskylän jatkuvasti kasvaessa myös hautausmaat kasvavat lopulta toisiinsa kiinni, ja syntyy yksi suuri Seppälä-Seppälänkankaalla sijaitseva Seppälänkangas-Seppälän hautausmaa. Siellä saisi sitten maatua rauhassa ilman alituista pelkoa siitä, että on väärään aikaan väärässä paikassa.

Luomiskertomuksen paratiisissa kaikki oli hyvin, mutta sitten sinne tuli jotain pahaa, ja sillä tiellä ollaan. Myöhempi historia on osoittanut, että se paha ei ollutkaan käärme, vaan ihminen.

Luontoa kun ihmettelee, niin huomaa, että se on todella taidokkaasti tehty harmoninen systeemi. Ehjä kokonaisuus. Vain yksi palanen ei näytä löytävän paikkaansa. Luoja on jostain syystä luonut ihmiskunnan, joka historian kuluessa on valjastanut enimmät taitonsa ja voimansa tuhotakseen ja vaurioittaakseen kaikkea ympärillään.

Väkisinkin se pistää kysymään, että miksi. Eikö ihmisestä olisi voinut tehdä hyväntahtoisempaa, tai sitten muusta luomakunnasta vahvempaa ja puolustuskykyisempää? Maailma on kuin suuri SimCity-tyylinen simulaatio, jossa on Disasters (onnettomuudet) on päällä. Tyyliin: Hei tehään sinne ihminen ja katotaan, miten se pilaa kaiken.

Kristinusko opettaa, että Jumala on hyvä. Tuo hyvyys näyttää luomisen pohjalta aika monisyiseltä jutulta. Paljon vaikeammalta kuin miten Jumalasta tavallisesti kuulee puhuttavan. Entä jos Jumalan hyvyyden ja huolenpidon pohdinnassa lähdettäisiinkin liikkeelle siitä, mitä saamme tietää Jumalasta ihan ympärillemme katselemalla? Miten kuvailisimme Jumalaa siltä pohjalta?

Lopputulos, eli se, että kaiken läpi kuljettuaan ihmisen ainut vaihtoehto on Jumalaan turvautuminen, olisi varmaan silloinkin sama. Mutta ehkä kokemusten ja uskonnon yhteenlomittaminen olisi helpompaa.

Tiesitkö, että kirkon arvot eivät olekaan tiilitalo, kaksi lasta, kultainennoutaja ja virallistettu heteroseksuaalinen parisuhde? Itse asiassa ne ovatkin jotain, josta oikeasti saa rakennusaineita elämään ja sen pohdintaan.

Pyhän kunnioitus.
Vastuullisuus.
Oikeudenmukaisuus.
Totuudellisuus.

Kannattaa syventyä: Meidän kirkon arvot. Samaa teemaa on visualisoinut ansiokkaasti Tampereen seurakuntien nuorten aikuisten verkosto Uusi Verso. Heidän kampanjansa on saanut vuoden Kirkollisen viestinnän innovaatiopalkinnon, eikä suotta.