Kolme askelta eteen

Vuonna 2008 Suomessa piispa arvioi, ettei papilla ole edellytyksiä toimia kirkkoherrana, jos hän onkin nainen. Näin kertovat uutiset. Missään muussa instituutiossa kuin kirkossa tällainen arvio ei varmaan olisi mahdollinen. Tämä taitaa todella olla brežneviläisen byrokratian viimeinen saareke.

Normaalissa työyhteisössä työtoverin sukupuolenvaihdoksesta oltaisiin iloisia, sillä työtoveri saa vihdonkin olla avoimesti oma itsensä. Elämän laatu paranee ja sen myötä työn mielekkyyden kokeminen helpottuu. Ihmisten kohtaaminen työssä on luontevampaa, kun ei tarvitse esittää muuta kuin mitä on.

Entäs kirkossa? Piispan mukaan asia aiheuttaa liikaa hämmennystä seurakuntalaisissa. Entä sitten? Jos joku todella elää sellaisessa kuplassa, jossa hän luulee kaikkien olevat oikeakätisiä heteroseksuaaleja keskituloisia perheellisiä virkamiehiä, niin on vain hyvä asia, että häntä vähän hämmennetään.

Maailma on moniulotteinen paikka. Kirkossakin voitaisiin herätä tähän päivään.

Kaikki tuki ja arvostus Imatran kirkkoherralle. Kiitos rohkeudestasi ja rehellisyydestäsi.

Viime viikolla Jyväskylän Kaupunginkirkossa oli viikkomessu. Sitä suunnittelemassa ja toteuttamassa oli Jyväskylän kaupunkiseurakunnan ja Jyväskylän SETA ry:n ihmisiä yhdessä. Messu oli osana myös Vinokino-elokuvafestivaalien ohjelmaa.

Kirkkoon kutsuttiin kaikenlaisia ihmisiä yhdessä hiljentymään ja  rukoilemaan. Ehtoollispöytä kertoi kirkon sanomasta. Siinä ei erotella ketään. Kaikki ovat rinnakkain Jumalan edessä: nuoret, vanhat, äänekkään ja hiljaiset, homot, hererot, seurakuntaa harrastavat ja harvoin kirkossa käyvät. Siellä meidät kaikki siunattiin.

Sitten joku foobikko valittaa, kun kirkkoon on kutsuttu homoja. Ja toisen foobikon mielestä vain heteroina esiintyvät saisivat laulaa kirkossa. Voi hyvänen aika.

Jumala on se, joka on ihmiset tehnyt. Hänen kädenjälkeään on se, että yksi on homo ja toinen hetero ja kolmas transseksuaali. Jumalalta tulee meille meille kaikille kutsu opetella auttamaan, ymmärtämään ja lohduttamaan toisiamme, ja yhdessä etsimään hyvää elämää. Joka siihen kutsuun ei halua vastata, nimittää itseään turhaan kristityksi.

Teetkö liikaa töitä? Yritätkö ostaa mielenrauhaa esittämällä kiireistä ja tärkeää? Onko mottosi Vauhdilla hautaan? Koska aiot tehdä sitä, mikä olisi mielestäsi olennaisempaa? Koska alat elää?

Eläminen ei ole sitä että juoksee. Eikä sitä, että makaa. Vaan sitä, että tekee sopivasti molempia. Ryntää välillä niin, että hiki tulee, ja sitten pysähtyy. Oleilee, tuijottelee, miettii, on miettimättä. Kuuntelee maailman rauhallista sykettä, joka ei olekaan moottoritien eikä työpaikan kahvihuoneen ääni, vaan paljon paljon hitaampi ja hiljaisempi.

Muutama vuosi sitten ei tiedetty tekniikasta mitään, vaan käveltiin. Joskus juostiin, ja sitten taas pysähdyttiin. Siinä ajassa meidän sielumme vielä ovat. Ne eivät koneistu eivätkä digitalisoidu. Niissä palaa pärevalot ja kynttilät vielä satoja vuosia.

Meitä opettaa oman hengityksen rytmi. Sisään, ulos, sisään, ulos. Hitaasti, äänettömästi, tasaisesti, lähes loputtomasti toistaen. Sitä seuratessa aistit herkistyvät ennalleen. Ihminen alkaa kuulla ja nähdä. Ne taidot ovat unohtuneet, kun sielu on turtunut liiasta menosta. Pitemmän päälle sielu kestää vain kävelyvauhdin.

Jokainen kiireen ja elektroniikan ehdoilla vietetty päivä on hukkaan heitetty. Palanen pois sielun syvyydestä. Ennen kuolemaa pitäisi ehtiä elää. Ehkäpä tänään?

Mene illalla nukkumaan ajoissa. Mutta nuku silti pitkään. Syö iso aamiainen ja ole ihan kiireettä. Iltapäivällä lähde kaverin kanssa lenkille ja sitten saunaan. Löylyssä istu ja nollaa. Relaa. Tunne mitä on olla elossa ilman että vaatii mitään.

Kapitalismi on yksituumainen uskonto. Jokainen elämän suuri kysymys pelkistyy kapitalismissa lopulta perimmäiseen kysymykseen: Mikä hyödyttää suursijoittajia eniten?

Jos esimerkiksi yliopistoa kehitetään kapitalismin ehdoilla, ei silloin mietitä sivistystä tai heikompien mukana pysymistä tai ihmisenä kasvamista muuten kuin korkeintaan välineenä. Tärkeintä on se, miten yliopistolaitos parhaiten auttaa yritysmaailmaa tuottamaan voittoa suursijoittajille.

Kapitalismiin kuuluu voimakas edustuksellisuus. Minun ja muiden tavisten tai kurjien ei tarvitse itse kokea onnea tai elämässä selviytymisen iloa, vaan riittää, että huippuyksilöt kokevat sen puolestani. Toinen keskeinen periaate on yhteen hiileen puhaltaminen: sekä tavikset että huiput uurastavat, että suursijoittajat rikastuisivat.

Arvokeskustelu kapitalismissa on yksinkertaista, sillä on vain yksi arvo: sijoitetun pääoman korko. Eikä koskaan kysytä, että miksi?, sillä se ei tuota rahaa.

Menestyksellä tarkoitetaan tavallisesti sitä, että yksilö, ryhmä tai instituutio kehittää jotain osa-aluettaan selvästi paremmaksi kuin toisilla.  Kilpailu ja toistenkin vaivannäkö on kuitenkin sen verran kovaa, että piirinmestaruustason yläpuolella ei enää menesty sillä, että kohdistaa parhaat voimavaransa johonkin. Menestymisen eteen pitää käyttää kaikki voimansa. Muuhun niitä ei sitten riitäkään.

Menestyksestä kannattaa huolestua. Ollakseen onnellinen eli hyvä ihmisen tai ryhmän pitäisi olla tasapainoinen. Menestykseen pyrkiminen rikkoo tuon tasapainon. Menestys on merkki rikkinäisyydestä.

Jos vaikkapa oppilaitos tai koko koululaitos osoittaa menestyvänsä poikkeuksellisen hyvin joillakin oppimisen alueilla, voi olla varma siitä, että monet kasvattamisen ja ihmisenä kasvamisen alueet ovat vielä ihan lapsenkengissään. Jos edes niissä.

Uuden Jyväskylän muodostuminen näyttää hämmentävän jopa kunnallisvaaliehdokkaita. Eräskin ehdokas toteaa nettisivuillaan, että Kirkkoa enemmän Kuokkala tarvitsisi kunnollista kirjastoa.

Pientä tarkennusta:

1. Kunta ei rakenna kirkkoja, vaan seurakunta, joka puolestaan ei rakenna kirjastoja.
2. Kunnallisvaaleissa haetaan päättämään nimen omaan kunnan asioista. Seurakuntavaalit ovat erikseen. Mutta tulossa sentään nekin.

Ihmiset eivät ole horsmia. Niistä ei kasva itsestään hyviä ihmisiä, vaan niitä pitää kasvattaa. Yksi lapsen perusoikeuksista on oikeus hyvään kasvatukseen.

Kasvatuksessa lapselle välitetään sitä perintöä, joka on kantanut vanhempien ja edellisten sukupolvien elämää. Sitä hioutunutta hyvää, mikä on vuosisatojen saatossa kypsynyt. Lapselle ei sanota, että en piittaa sinusta, etsi itse oma hyväsi, tee valintasi umpimähkään tai rakenna sen varaan, mitä kauppiaat kulloinkin myyvät. Se olisi julmaa, epäinhimillistä.

Kasvatuksessa lapselle opetetaan kieli ja kulttuuri, uskonto ja moraali. Ne opitaan pikku hiljaa kodin puheista, toiminnasta, tavoista ja perinteistä. Jos perheessä hävetään jotakin niistä, jää lapsi hyvästä paitsi. Samoin, jos perheessä kieroutetaan jokin niistä, tai jos kasvatusvastuu yritetään sysätä muualle.

Suurin piirtein terveen kasvatuksen saanut ihminen ei sitten isompana olekaan eksyksissä oleva valintamyymäläasiakas, vaan juurensa tunteva osa jäseniään arvostavaa yhteisöä.

Syksyinen luonto opettaa selkeällä kielellä: synkkyyden keskellä ei kannata synkistellä. Kun päivät lyhenevät, pitää lisätä väriä. Vähän ehkä verhoihin ja vaatteisiinkin, mutta ennen kaikkea sielun seinille. Sopiva liikunta hoitaa kehoa ja nostaa punan poskille, ja sen lisäksi värittää sieluakin. Syksyllä voi nauttia kuumasta teestä parvekkeella, raittiista ilmasta metsässä ja selvästä päästä perjantai-illassa ihmisten keskellä. Pannarista ja puolukkahillosta, nokkahuilunsoitosta, itsemaalatusta taulusta. Väriä tuovia vaihtoehtoja on nurkat pullollaan.

Parhaiten väriä sieluun tuo se, kun kohtaa toisen väriä kaipaavan ihmisen ihan kasvotusten ja kiireettä. Kuuntelee ja kertoilee, nauraa ja itkee yhdessä. Samalla siinä huomaa, miksi tavallista ihmistä sanotaan Jumalan kuvaksi. Sinua ja minua.

Rikkominen on aina helpompaa kuin rakentaminen. Kallioon louhittujen Buddhan kuvien tuhoaminen onnistuu jopa nykyihmisiltä, mutta niiden rakentaminen vaati valtavat ponnistukset menneiltä sivistyksiltä. Hyvinvointivaltio saadaan rapakuntoon muutamassa vuodessa, mutta yritäpä rakentaa sellainen. Sohvalta voi kuka tahansa ohimennen huudella kirkon olevan ihan paska, mutta kirkon kehittäminen ja muuttaminen paremmaksi kysyy jo ihmistä.

Raukkis repii alas uskonnon ja sivistyksen tarjoamatta mitään tilalle. Kuluttaminen ja itsekäs omanapaisuus maailmankatsomuksena on juuri tuota ei-mitään. Elämän suurten kysymysten edessä tosimakee tekninen härpäke ei tunnukaan enää miltään. Rohkis taas ottaa tosissaan hyvän elämän pohdinnan. Minkä takia täällä ollaan, miten täällä voisi olla ihminen, ja mihin täältä mennään? Rohkis pysyy kirkossa ja auttaa sitä sekä keskittymään olennaiseen että muuttumaan ymmärrettävämmäksi. Raukkis lähtee karkuun.

Kirkko on nimittäin pohjimmiltaan upea juttu. Ihmiset yhdessä keskeneräisinä etsimässä hyvää, auttamassa toisiaan ja saamassa elämää Jumalalta itseltään.